Auringonnousu

naramuHeräsin aamulla nukuttuani vain lyhyen aikaa. Aurinko nousi taivaanrannassa ja häikäisi niin, etten voinut heti avata silmiäni.

Emeta hääri Dannun luona, Tukultua ei näkynyt missään. Emeta tutki veljeni haavat, kuunteli tämän hengitystä, tarkasti sydämen sykkeen ja raotti silmäluomia. Hän avasi Dannun siteet, jolloin veljeni heräsi hetkeksi, ja sitoi ne uudelleen. Hänellä ei ollut vettä eikä puhtaita kankaita, joten vanhojen siteiden piti kelvata.

Emeta huomasi, että olin hereillä.

”En tiedä, elääkö veljesi huomiseen”, hän sanoi. ”Jos hän on vielä huomisaamuna kanssamme, voimme ehkä toivoa, ettei hän kuole haavoihinsa. Mutta pelkään pahinta.”

”Äiti”, Dannu houri. Hänen silmänsä olivat raollaan. ”Äiti, auta!”

Dannu rauhoittui tuntiessaan Emetan kosketuksen kasvoillaan. Kouristelevat kädet rentoutuivat ja hengitys tasaantui. Katsoin veljeäni ja toivoin sydämestäni, ettei hän jättäisi minua.

”Etsi lääkäri!” Emeta käski. ”Tässä väkijoukossa on pakko olla lääkäri!”

Lähdin kulkemaan ympäri leiriä. Kiinnitin huomioni korppeihin, jotka olivat kerääntyneet sankoin joukoin taivaalle.

Lääkäreitä oli vain muutama koko leirissä ja he työskentelivät otsa hiessä. Heillä ei ollut aikaa koskea tavalliseen kansaan, sillä heidän kätensä olivat täynnä työtä sotilaiden vammojen hoitamisessa. Sotilaistakin hoitoa saivat vain ne, joilla oli toivoa selviytyä vihollisen hyökkäykseen asti. Jokainen mies, joka voisi puolustaa meitä, oli sadan puolustuskyvyttömän arvoinen. Heistä riippuisi, jäisikö yksikään assyrialainen henkiin.

”Veljeni on kuolemaisillaan”, sanoin lääkärille, joka sahasi korkea-arvoisen upseerin jalkaa poikki polven alapuolelta. Jalka oli alkanut jo mustua, mutta kuolio ei näyttänyt vielä levinneen polven yläpuolelle. Upseeri puri nahanpalasta hampaidensa välissä ja puristi paksuja oksia molemmissa käsissään.

”Kuka auttaisi veljeäni?” kysyin, mutten saanut vastausta.

Menin seuraavan lääkärin luo. Tämä oli sitomassa sotilaan päätä.

”Veljeni selkää ja kättä on pistetty keihäällä”, sanoin.

”Ei minulla ole aikaa!” lääkäri tuhahti.

”Hän on sotilas”, valehtelin. ”Eikä hän veisi paljon aikaanne.”

Lääkäri asteli maassa lojuvan säkin luo ja kaivoi sieltä esiin pieniä kääröjä ja kangaskukkaron.

”Tässä on voiteita, rohtoja ja yrttejä”, hän sanoi. ”Ne eivät ehkä paranna ketään mutta saattavat lievittää kipuja.”

Kiersin pitkään mutten löytänyt apua. Palasin takaisin ja annoin yrtit ja voiteet Emetalle. Muuta en voinut tehdä veljeni hyväksi. Rojahdin maahan istumaan ja katsoin, kuinka Emeta hoivasi Dannua.

Tukultu tuli luoksemme. Hänellä oli mukanaan köyryselkäinen, hampaaton mies. Tämä mumisi jotain Emetalle, en saanut sanoista selvää.

”Tässä on osaava parantaja”, Tukultu kertoi. ”Hän toimi aikoinaan itsensä Šamaš-šum-ukinin henkilääkärinä, ennen kuninkaiden sotia.”

Köyryselkäinen lääkäri kumartui Dannun puoleen.

Tukultu veti minut syrjään. Ilme hänen kasvoillaan oli vakava.

”Huhut kertovat, että sotilaat aikovat lähteä täältä ennen kuin meedialaiset hyökkäävät”, hän sanoi. ”Liity sotaväkeen, niin lähdemme heidän kanssaan. Voimme ottaa Dannun mukaan. Sanomme vain, että hän on haavoittunut sotilas.”

”Voikohan Dannu liikkua joukkojen mukana?” kysyin. ”Entä jos kaikki haavoittuneet jätetään tänne? Entä Emeta? Emme voi hylätä häntä.”

”Armeijaan liittyminen on ainoa toivomme. Ja vain armeijaan liittymällä voit kostaa sen, minkä meedialaiset ja babylonialaiset ovat aiheuttaneet.”

”Mutta kenelle ilmoittautuisimme? Kuka tätä joukkoa käskee? Isäsi sanoi, että Šamaššaribni on saanut surmansa.”

Tukultun kasvot värähtivät, kun mainitsin hänen isänsä.

”Mennään selvittämään, kuka on ottanut komennon”, hän sanoi.

Jätimme Emetan ja lääkärivanhuksen hoitamaan Dannua. Epäilin, oliko köyryselkä todella ollut ylhäisen Šamaš-šum-ukinin henkilääkäri, ja mietin, oliko mies lääkäri lainkaan. Yritin pudistaa epäilyksen mielestäni. Minulla oli tarpeeksi murheita.

Sotilaita oli vain joitakin satoja, heistäkin suuri osa haavoittuneita ja kuolevia. Šamaššaribniä ei löytynyt heidän joukostaan. Näimme ja kuulimme, että keihäsmiehet olivat yhtä neuvottomia kuin mekin. Ne muutamat upseerit, jotka olivat selvinneet, seisoivat hiljaisina eikä kukaan heistä korottanut ääntään ottaakseen komentoa. Jotkut heistä katselivat kukkuloilla liikkuvia meedialaisten partioita huoli kasvoillaan, toiset arvioivat tasangolla odottavia assyrialaissotilaita.

”Ylipäällikkö Šamaššaribni nähtiin viimeksi pohjoiskaupungissa”, eräs aliupseeri tiesi kertoa.

”Šamaššaribni ja Babylonian Nebukadressar kohtasivat taistelussa Sîn-portin luona”, hänen toverinsa täydensi. ”He kamppailivat pitkään. En tiedä, kumpi voitti.”

Huhupuheet liikkuivat leirissä. Pelko lietsoi ihmisiä kuvittelemaan, mitä vangituille assyrialaisille tehtäisiin vihollisleirissä. Babylonialaiset ja meedialaiset olisivat pian ryöstäneet Niniven ja kääntäisivät katseensa viimeisten eloonjääneiden puoleen. Kuulin, kuinka upseerit neuvottelivat, mihin suuntaan olisi viisainta paeta ja kannattaisiko tavallista kansaa ottaa mukaan lainkaan.

Emme löytäneet Šamaššaribniä, vaan hän löysi meidät. Hän nilkutti luoksemme hieman ennen puoltapäivää mukanaan joitakin keihäsmiehiä. Hän oli veressä ja noessa ja hänen partansa harotti, mutta hänen näkemisensä toi eloa pakolaisjoukkoon. Huomasin, että hänen kaulassaan oli kuninkaiden kultaketju.

Tukultu käveli suoraan Šamaššaribniä kohti, ja seurasin häntä. Raivasimme tiemme ihmislauman läpi, kunnes olimme sotapäällikön edessä.

”Herrani”, Tukultu sanoi, polvistui ja kumarsi päänsä. Noudatin hänen esimerkkiään. ”Tulimme luoksemme anoaksemme paikkaa joukoissanne. Olen Tukultu, Gabbarun poika. Taistelin isäni rinnalla Niniven muureilla.”

”Tunnen sinut kyllä”, Šamaššaribni vastasi. ”Ja tunnen toverisikin. Naram-Adar, Ašaredun poika, muistan hyvin kuinka tulitte vieraikseni Kalahiin. Muistan myös, kuinka toitte viestin vihollisten lähestymisestä Niniveen.”

Kumarsin otsani maahan asti.

”Nouskaa ylös, nuoret miehet!” Šamaššaribni kehotti. ”Teillä on paikka joukoissani. Näen, että kannatte molemmat miekkaa. Keihään ja kilven voitte ottaa keneltä tahansa kaatuneelta, heitä riittää tällä tasangolla.”

Nousimme seisomaan. En tohtinut katsoa sotapäällikköä silmiin vaan pidin katseeni luotuna maahan.

”Mitä suunnittelette, herrani?” Tukultu rohkeni kysyä.

”Pidän huolen kansastani”, Šamaššaribni vastasi ja osoitti sanansa yhtä paljon Tukultulle kuin ympärillään seisoville sotilaille. ”Johdatan heidät pois tältä tasangolta, eivätkä vihollisen kädet pääse loukkaamaan heitä.”

”Mihin aiotte johtaa meidät, herrani Šamaššaribni?”

Sotapäällikön mukana tullut upseeri puuttui puheeseen.

”Älkää kutsuko häntä nimellä Šamaššaribni!” hän kielsi. ”Hän on Assur-uballit, Assyrian uusi kuningas, kaikkeuden kuningas ja neljän ilmansuunnan herra!”

Upseerit pudottautuivat polvilleen ja kumarsivat päänsä. Tukultu ja minä taivutimme selkämme ja veimme kätemme polvien tasalle. En uskaltanut suoristaa ryhtiäni ennen kuin Assur-uballitiksi nimetty puhui.

”En ota kuninkuutta vastaan iloisin mielin”, hän sanoi. ”Mutta Sin-šar-iškun on kuollut, hänen poikansa ovat kuolleet, eikä muuta laillista perijää ole. Jos selviämme hengissä Harraniin, astun Ištarin temppeliin ja uhraan kuulle, auringolle ja Assur-jumalalle.”

Hämmästyin kuninkaan nimivalintaa. Kun Assyria oli muinaisina päivinä vielä vasikka kansojen karjalaumassa, sotapäällikkö Assur-uballit otti valtikan käteensä. Hän nousi kapinaan vieraita valtoja vastaan ja voitti vapauden kansalleen. Hän rakensi Assyrialle suuren sotavoiman, hyökkäsi naapurimaihin ja valloitti Arraphan ja Babylonian. Ja nyt uusi kuningas rinnasti itsensä menneiden päivien valloittajaan, vaikka oli juuri menettänyt Niniven viholliselle.

Uusi Assur-uballit kääntyi Tukultun ja minun puoleen.

”Te olette koeteltuja tiedustelijoitani”, hän sanoi. ”Kunhan otan valtikan käteeni, lähetän teidät edelläni itään ja länteen tutkimaan vihollisteni toimia. Olette ansainneet suosioni monin teoin, ja haluan antaa teille arvoisenne aseman!”

Keräsin rohkeuteni ja uskaltauduin puhumaan: ”Herrani kuningas, veljeni makaa haavoittuneena ja tarvitsee lääkäriä.”

En kertonut, että Dannua hoitamassa oli jo mies, joka väitti itseään lääkäriksi.

Assur-uballit silmäili ympärilleen muttei nähnyt yhtäkään parantajalta näyttävää. Hänen upseerinsa pudistelivat päitään.

”En osaa auttaa”, Assur-uballit sanoi. ”Voitte mennä veljesi luo. Tehkää parhaanne auttaaksenne häntä! Mutta valmistautukaa lähtemään kohti länttä, ehkä jo tämän päivän aikana.”

Palasimme Dannun, Emetan ja köyryselkäisen lääkärin luo. Dannu makasi repaleisen viitan alla, silmät kiinni, rinta kohoillen hengityksen tahdissa. Emeta ja lääkäri väistyivät hänen viereltään, kun kävelin hänen luokseen.

Kumarruin veljeni puoleen. Hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat. Parta oli verisen syljen peitossa. Oikea käsi lepäsi peitteen päällä.

”Dannu”, kuiskasin.

Dannun silmät avautuivat hitaasti. Ne verestivät ja silmänurkat rähmivät. Veljeni katsoi minua ja rypisti kulmiaan. Hän ravisteli päätään. Kesti hetken ennen kuin hän palasi tähän maailmaan.

”Naramu”, hän kähisi. ”Olet palannut.”

Dannu raotti peitettä ja kohottautui istumaan. Kun hän ojensi käsivartensa syleilläkseen minua, näin ettei hänellä enää ollut vasenta kättä kyynärpäästä alaspäin. Kädentynkä oli sidottu tiukasti. Silti veri oli tunkeutunut siteiden läpi, ja ne olivat kauttaaltaan punaiset.

”Katso, mitä ne tekivät minulle”, Dannu sanoi väsyneellä äänellä. ”Ne tekivät minusta puoli-ihmisen…”

Henkäisin syvään nähdessäni, että lääkäri oli sahannut Dannun käden. Tuntui oudolta nähdä kerran niin väkevä veljeni heikkona ja leikeltynä. Mutta olin kokenut viimeisen yön ja päivän aikana niin monia järkytyksiä, että sydämeni oli turtunut, enkä osannut ajatella Dannun menetystä sen vaatimalla vakavuudella.

Dannu rojahti makuulle. Vedin viltin paremmin hänen ympärilleen. Tukultu laski käden olkapäälleni, ja Emeta kosketti poskeani kämmenselällään. Siinä oli uusi perheeni, syy jonka vuoksi kannattaisi elää vielä seuraavaan päivään.

Pian kuningas antoi kansalle käskyn lähteä. Viholliset eivät hyökänneet kimppuumme, kun kävelimme verkalleen lännen suuntaan, kohti uutta kotimaata.

 


Pienoisromaani päättyy tähän.

Muutama sana tekijästä