Illankoitto

naramuOlin Sumin kanssa hänen äitinsä talossa, kun luja koputus keskeytti onnemme. Sumi käski minut avaamaan.

Menin ovelle ja avasin salvat. Oven takana seisoi Tukultu, ystäväni ja asetoverini. Hänellä oli miekka vyössään.

”Dannu neuvoi, mistä löytäisin sinut”, hän sanoi. ”Tarvitsen sinua, Naramu. Ja veljesi tarvitsee sinua. Vihollinen on hyökännyt kaupunkia vastaan, ja meidän on puolustettava Dannun pajaa, jotta meedialaiset ja babylonialaiset eivät saa ryöstettyä aseita sieltä. Meillä on kiire!”

Sumi tuli ovelle.

”Minun on mentävä”, sanoin hänelle. ”Etsi äitisi käsiisi, hakeutukaa turvaan! Minun on puolustettava kaupunkiani, etkä voi seurata minua.”

Sumi nyökkäsi hiljaa.

”Nähdään pian”, hän sanoi.

Astuin ulos. Sumi sulki oven perässäni.

Seurasin Tukultua kaupungin kaduille. Kävelimme nopeasti, ja ihmiset väistivät meitä. He katsoivat Tukultun vyöllä roikkuvaa miekkaa epätoivo silmissään.

Näin kaduilla kulkevien kasvoista, että huhut olivat lähteneet liikkeelle, kulkivat suusta suuhun ja levittivät pelon sanomaa. Jotkut tuijottivat talojen seiniä, seisoivat paikallaan eivätkä nähneet tai kuulleet mitään. Toiset juoksivat turvaa etsien. Väkijoukko velloi toreilla ja aukioilla, eikä kukaan tiennyt, minne mennä tai mitä tehdä. Ihmisten tungoksesta nousi korvia särkevä vaikerrus.

Lopun ennustajat saarnasivat kaduilla entistä varmempina sanomastaan. Heidän ympärillään miehet repivät vaatteensa ja naiset heittäytyivät maahan ja sirottivat tomua päälleen. Vanhus makasi kadunkulmassa, pakenevien niniveläisten jalkoihin tallautuneena.

Tukultu harppoi vauhdilla, kiihdytti askeleitaan kevyeksi hölkäksi ja sitten rivakaksi juoksuksi, ja minä juoksin hänen perässään minkä jaloistani kykenin. Törmäilimme kaupungin asukkaisiin, kunnes Tukultu paljasti miekkansa, eikä kukaan enää asettunut eteemme.

”Miten vihollinen pääsi Niniveen?” kysyin juostessamme.

”Babylonialaiset tekivät padon Khosriin”, Tukultu kertoi. ”Veden paine romahdutti Laituriportin ja sotilaat tunkeutuivat kaupunkiin. Samaan aikaan persialaiset hyökkäsivät etelästä ja meedialaiset mursivat Nergal-portin pohjoisessa.”

Olimme rynnätä päin virkamiesten joukkoa, joka juoksi eteemme sivukujalta. He pitelivät käsissään mittauskeppejä, ruokoveitsiä ja piirtimiä kuin aseita. Ensimmäinen heistä, sepäntalttaa kantava kirjuri, huomasi Tukultun miekan. Hän kohotti talttansa lyödäkseen, mutta ymmärsi sitten että Tukultu oli assyrialainen ja juoksi ohitsemme. Virkamiehet seurasivat häntä, ja heidän perässään juoksi pelon valtaamia niniveläisiä.

Sotavaunut syöksyivät esiin kadunkulman takaa, aivan virkamiesten vierestä. Sydämeni jätti lyönnin väliin, kun vaunut kaartoivat kohti ja hevoset talloivat virkamiehet alleen. Kädet ja jalat sotkeutuivat kavioihin ja jäivät pyörien alle. Ne, jotka selvisivät kavioista ja pyöristä, saivat vaunusoturien keihäät lihaansa.

kaaos

Kirjuri heittäytyi sivuun, nousi ylös ja heristeli talttaansa kohti vaunua, jota päällikön tunnus koristi. Päällikkö paljasti miekkansa, heilautti sen päänsä päälle ja vauhdilla alas. Kirjuri yritti väistää, mutta miekka löysi hänen kallonsa.

Virkamiehet säntäsivät kuka minnekin, mutta vaunumiehet niittivät heidät ja heidän seuraajansa katuun. Joitakin naisia pääsi pujahtamaan kapealle kujalle, eivätkä vaunut seuranneet heitä. Minä ja Tukultu jäimme kadulle kahden. Vaunujen päällikkö käänsi katseensa meihin.

Silloin hän tunnisti meidät.

”Nergalin nimeen!” hän huudahti. ”Mitä te teette täällä?”

Päällikön ryhti oli suora, käsivarret jäntevät ja hartiat leveät. Arvet piirsivät uomia hänen käsiinsä ja kasvoihinsa. Valkoinen parta oli leikattu lyhyeksi. Hänen toinen silmänsä oli kirkas ja sen katse terävä, mutta toinen silmäkuoppa ammotti tyhjänä.

Vilkaisin Tukultua ja näin, että miekka hänen kädessään vapisi.

Edessämme sotavaunussa seisoi Iti-ili, jonka kohtaamista olin pelännyt ja odottanut. Iti-ili, joka oli opettanut minua, Tukultua ja orjatovereitamme Babylonissa, neuvonut meitä sodan asioissa ja harjoittanut voimiamme, kun olimme mitelleet toisiamme vastaan. Hän oli ivannut ja sättinyt minua, ruoskinut ja uhannut tappaa minut. Hän oli kääntänyt katseensa, kun orjatoverini olivat käyneet kimppuuni, eikä ollut estänyt heitä pieksemästä minua. Vihani heräsi, kun näin Iti-ilin uurteiset kasvot.

”Tiesin, että minun olisi pitänyt surmata teidät sinä päivänä, jona lähditte Babylonista”, Iti-ili sanoi. ”Elämänne oli käsissäni, ja annoin teidän mennä! Kiroan hetkeä, jona sain käskyn säästää henkenne…”

”Valmistaudu kuolemaan, ukkorahjus!” Tukultu huusi sylki suusta pärskyen.

Iti-ili käänsi kasvonsa taivaalle, kohti lakipisteensä ohittanutta aurinkoa, sulki silmänsä ja nauroi.

”Koulutin teidät hyvin!” hän huudahti. ”Liian hyvin teidät koulutin. Istutin teihin uhman kuoleman edessä. Osaatte olla piittaamatta elämästänne ja arvioida asioiden suhteita kuolemanvaarassa. Sen vuoksi teillä, orjiksi kasvatetuilla, kaiken menettäneillä, on suurempi syy selviytyä kuin heillä, jotka voivat vielä menettää kaiken.”

Iti-ili avasi silmänsä ja käänsi katseensa vaununajajan puoleen. Sillä hetkellä tajusin, kuka hänen vaunuaan ajoi.

”Enpä olisi arvannut näkeväni teitä täällä”, Assurnuri sanoi.

Muistot palasivat kuin purevat käärmeet. Ne kiemurtelivat pitkin jäseniäni, riipivät rintaani ja repivät otsaani. Assurnuri oli ollut orja kanssani Babylonissa ja pahin kilpakumppanini. Hän oli ollut ensimmäisenä lyömässä ja ilkkumassa minua. Hän vei paikkani Nebukadressarin suosikkina ja pilasi maineeni kuninkaanpojan silmissä. Hänen vuokseen minun täytyi paeta Babylonin lihapatojen ääreltä erämaahan, petojen, tuulen ja hiekan kiusattavaksi.

Assurnurin kähärä parta oli kasvanut pituutta, ja hän oli leikannut sen suorakulmion muotoon kuin kokeneilla sotureilla. Hänen harteensa olivat levinneet entisestään, ja hän oli puolta päätä pitempi kuin Iti-ili.

”Olkoon terveyttä!” Assurnuri toivotti. Hänen silmänsä siristyivät ja suupielillä karehti vino hymy. ”Kun kuulin teidän paenneen Babylonista, arvelin ettette pysähtyisi ennen kuin kaukaisilla rannoilla.”

”Assurnuri”, Tukultu sanoi hampaiden välistä. ”Pian pääset maistamaan manalan savea.”

Assurnuri virnisti leveästi.

”Se ei ole enää nimeni”, hän sanoi. ”Olen jo unohtanut Assurin. Kuulun nyt toiselle jumalalle.”

Assurnuri puristi ohjaksia kädessään ja virnuili. Hän vilkaisi Tukultua ja katsoi sitten minua lujasti, suoraan silmiin. Saatoin kuvitella, kuinka pitkään haudottu viha sykki hänen suonissaan.

Iti-ili kohotti keihäänsä. Hän tarkasteli meitä, valmistautui antamaan käskyn hyökätä, nautti hetkestä ennen loppua.

 


Seuraavaan lukuun