Keskipäivä

naramuKirjoitin jo edellisessä kirjeessäni, kuinka taoin rautaa veljeni Dannun kanssa hänen pajassaan sinä päivänä, jona babylonialaiset ja meedialaiset hyökkäsivät. Kerroin, kuinka hän puhui Assurin ikuisesti kiertävästä kehrästä, kaikkien kansojen, ihmiselämien ja kertomusten kuvasta. Kuvailin hänen selityksiään sille, miksi hän teki työtä, vaikka maailma ympärillämme oli tuhoutumassa. En kuitenkaan kertonut veljeni unesta, jonka hän mainitsi takoessamme, ja siksi kirjoitan siitä nyt.

Ihmisen muisti on kuin veden välke auringossa. Vesi heijastaa pinnanpäällisiä asioita mutta vääntää ja vääristää niin, että palmujen varret vedessä eivät näytä samalta kuin palmujen varret veden yllä. Samoin minun on vaikea muistaa, puhuiko Dannu unestaan juuri sinä päivänä, jona viholliset vyöryivät Niniveen, vai jonain muuna päivänä. Yhtä kaikki hänen sanansa tekivät minuun vaikutuksen.

”Näin unessani Assyrian maan”, Dannu kertoi lyödessään metallia vasarallaan. ”Näin hiekan ja tomun etelässä, metsäiset vuoret pohjoisessa, ruohon ja kukkulat välissä, savisen maan Tigriin rannassa. Assur-jumala katsoi taivaalta maataan ja hymyili hyvä tahto kasvoillaan. Seisoin alhaalla tasangolla, suurten kaupunkien keskellä, katsoin ylös ja hymyilin takaisin. Assur jännitti jousensa ja osoitti sillä kohti itää ja etelää. Ajattelin, ettei yksikään vihollinen voisi välttää hänen katsettaan.”

assur-jousi-kadessaan

”Unesi oli siis onnellinen”, totesin.

Dannu pudisti päätään.

”Suuri tulva nousi idästä ja etelästä ja saartoi Assyrian. Assur astui maan päälle taistellakseen tulvaa vastaan. Vesi nousi, Assur kävi sitä vastaan, kohotti kilpensä ja torjui veden. Vesi kävi uudelleen hyökkäykseen, Assur iski keihäällään ja halkaisi veden virrat. Mutta vesi hyökkäsi vielä kolmannen kerran, vyöryi Assurin yli ja hukutti jumalan alleen. Tulva saartoi tasangon. Korkeat aallot löivät kaikkialta minua kohti. Yritin juosta vettä pakoon, mutta minulla ei ollut minne mennä. Oli vain tulta ja verta pohjoisessa. Sinne minä juoksin, mutta sinnekin vesien pauhu seurasi minua. Kaaduin maahan ja annoin tulvan viedä minut mukanaan.”

Dannu vaikeni.

”Mitä sitten tapahtui?” kysyin, mutta veljeni ei vastannut.

”Vauhtia niihin palkeisiin!” hän käski.

Painelin palkeita yhä rivakammin, ja ahjoon johtava putki helotti kuumuutta. Hiilipannun hiilet hehkuivat.

”Laitanko sulatusastian ahjoon?” kysyin.

”Ei tarvitse.”

Dannu vei takomansa terän ahjon päälle, antoi sen kuumeta hetken, käänsi, odotti taas, nosti terän hiililtä ja painoi alasinrautaa vasten. Hän iski vasarallaan, irvistys kasvoillaan ja hiki otsalta tippuen. Kipinät lensivät ja metalli säkenöi punaisena. Hehku heijastui veljeni silmistä.

”Mitä sitten tapahtui?” kysyin uudestaan. ”Heräsitkö?”

Dannu rypisti otsaansa.

”Kyllä, mutta uni ei päättynyt heräämiseeni. Avasin silmät ja yritin liikkua. Käteni ja jalkani eivät toimineet. Tunsin vain, kuinka kyyneleet valuivat poskilleni. Vasta pitkän ajan päästä veri palasi jäseniini, mutta vielä silloinkaan en voinut liikuttaa vasenta kättäni. Tunto palasi käteeni vasta kun astuin pajaani… Tulehan auttamaan minua, Naramu!”

Menin veljeni avuksi ja pitelin terää paikallaan, kun hän takoi kaksin käsin. Pidin rautaa huolimattomasti, kuumasta kohdasta, ja kämmeneni paloi. Vetäisin käteni pois, mutta punertava juomu oli ehtinyt piirtyä ihooni. Juoksin vesisaaville ja upotin käteni veteen.

”Pikku kömpelys”, Dannu naurahti, ja hänen sanansa toivat mieleen isäni.

Kun seisoin käsi vedessä, Sumi astui veljeni pajaan. Hänellä oli yllään huntunsa, huivinsa ja hopeatupsuinen mekkonsa. Hän räpytteli silmiään, ja saatoin kuvitella hänen hymyilevän. Heilautin käteni ylös saavista, vettä roiskui hänen päälleen, ja kosketin hänen huuliaan hunnun läpi.

”Miksi olet pukeutunut noin kauniisti?” kysyin.

”Äitini oli sairas, mutta nyt hän on terve”, Sumi sanoi. ”Hän lähti pohjoiskaupunkiin. Seuraa minua äitini taloon, haluan puhua kanssasi!”

 

Alan epäillä, pystynkö kirjoittamaan näistä tapahtumista. Kirjoituspuikko tärisee sormissani, käsivarteni vapisevat, ja minun on äkkiä kovin kylmä. Ajatus Sumista koskee sydämeeni, ja hänen muistonsa saa silmäni vettymään. Vaikka siitä on monta vuotta, kun kävelimme yhdessä Niniven kaduilla, en ole unohtanut kaipuuni kipua.

 


Seuraavaan lukuun