Kuunvalo

naramuRyömin ruumiiden yli veljeni luo. Koetin hänen kaulaansa ja tunsin elämän sykkivän hänen suonissaan. Laskin käteni hänen kasvoilleen, ja ilman henkäys kosketti kämmeneni ihoa. Repäisin tunikani hihat ja sidoin niillä veljeni haavat. Vyötin Dannun miekan olkavyöhöni, kiersin käteni hänen ympärilleen ja nostin hänet harteilleni. Huusin ponnistuksesta, kun nousin seisomaan veljeni veltto ruumis niskassani.

Tukultu juoksi luokseni. Kaksi sotilasta seurasi häntä, muut olivat kaatuneet tai karanneet.

”Kantakaa Dannua!” Tukultu käski sotilaita.

Toverini vilkaisi isänsä ruumista, ja hänen silmänsä kiilsivät kuun valossa.

”Me tapoimme ne saastat!” hän karjui taivaan tähdille.

Jatkoimme kohti pohjoista muuria. Tukultu ja minä hoipertelimme väsyneinä, tuskin jaksoimme kannatella omaa painoamme, mutta sotilaat kantoivat Dannun yli maassa makaavien ruumiiden ja sortuneiden rakennusten. He ähkivät ja puhisivat, hiki valui valtoimenaan heidän kasvoillaan, mutta he eivät valittaneet.

Laajat alueet paloivat pohjoiskaupungissa. Tuli räiskyi ja rätisi ympärillämme, oli kuumaa kuin sepänahjossa, mutta emme pysähtyneet. Sumuverho asettui silmiini eikä lähtenyt, vaikka räpyttelin silmiäni kiivaasti.

Ilmasta kuului nyt jo liian tuttu suhahtelu. Kohotin katseeni ja näin, että vihollisen jousimiehet ampuivat nuoliaan korkean talon katolta. Vaikka liekit nuolivat talon seiniä, ampujat eivät tulleet alas. Assyrialaisten keihäsmiesten joukko oli saartanut talon, mutta he eivät uskaltaneet kävellä palavan talon läpi katolle.

Toinen Dannun kantajista alkoi manata jumalten ja paholaisten nimeen. Huomasin, että hänen vasemmasta kantapäästään törrötti nuoli. Riensin hänen luokseen ja viittoilin häntä laskemaan veljeni maahan.

”Meidän on päästävä suojaan, muuten olemme jousimiesten armoilla”, Tukultu huohotti.

Vedimme Dannun turvaan kaatuneen basaarikojun taakse.

Haavoittunut sotilas ryömi peräämme ja sai nuolen oikeaan sääreensä. Hän irvisti, ja kyynel vierähti hänen silmästään poskelle. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa selvitä kaupungista elävänä olivat mennyttä.

”Jatkakaa matkaa!” hän kähisi. ”Pidän kyllä huolen itsestäni.”

”Minä jään hänen luokseen”, toinen sotilas sanoi Tukultulle. ”On parempi kuolla yhdessä kuin yksin.”

Tukultu nyökkäsi.

Otimme Dannun kantaaksemme. Minä tartuin häntä kainaloiden alta ja Tukultu nosti jaloista. Kun katsoin eteenpäin, saatoin nähdä Nergal-portin kaukana edessäni. Suuntasimme porttia kohti. Sotilaat jäivät taakse.

Portinpielet kytivät, eivätkä viholliset uskaltaneet mennä portin luo. Jos vain pääsisimme sinne asti, tie vapauteen aukeaisi edessämme. En halunnut ajatella vihollisleiriä muurin toisella puolella, en liioin sitä, mitä söisimme tai joisimme tai minne menisimme, kun olisimme paenneet Ninivestä. Kävelin eteenpäin askel kerrallaan ja purin hammasta.

Dannu kävi hetki hetkeltä raskaammaksi kantaa. Käteni kastuivat hiestä, otteeni lipsui ja minua huimasi. Selkäni ja jalkani väsyivät. Askeleet olivat yhä lyhyempiä. Oli vaikea hengittää. Silmäni kyyneltyivät ja sumenivat entisestään.

Portin kohdalla kiihdytimme askeleitamme kuin yhteisestä sopimuksesta. Ryntäsimme halki porttikäytävän monien kammioiden. Yhtäkään vihollista ei tullut vastaan. Kaikkialla oli paksua mustaa savua, läpitunkeva tulen tuoksu, johon palavan lihan katku sekoittui. Yskimme ja itkimme juostessamme.

Pääsimme muurin ja vallihaudan toiselle puolelle, portin ja sillan taakse. Edessämme näkyi meedialaisten leirinosa. Tuli oli levinnyt sen laitamille, ja meedialaiset yrittivät pysäyttää palon. He muodostivat pitkiä ketjuja vallihaudalta leirinsä rajoille, siirsivät vesileilejä kädestä käteen ja kaatoivat veden liekkeihin. Mutta kulo yltyi edelleen, ruoho leirin ja muurin välissä kyti, pensaiden oksat paloivat, ja siellä täällä tulipatsas roihahti kohti taivasta. Loimu valaisi leiriä monin verroin kirkkaammin kuin kuu ja tähdet.

Laskimme Dannun maahan. Hänen nopeasti kietaistut siteensä olivat vuotaneet, ja veri ja noki värjäsivät hänen vaatteitaan. Hän ei avannut silmiään, vaikka ravistelin häntä, mutta hänen huulensa liikkuivat tuskin huomattavasti. En saanut selvää, mitä hän yritti sanoa.

Rojahdin maahan istumaan. Huomasin vasta nyt, että ihoni oli pahoin palanut. Hiiltyneet vaatteet olivat paikoin takertuneet ihokarvoihini, joita nokikerros peitti. Vammani kirvelivät, ja minua pyörrytti ja oksetti. Mieleni teki mennä makuulle mutta tiesin, että pian olisi jatkettava, jottemme jäisi vihollisleirin väärälle puolelle.

Silloin näin läheisessä ruusupensaassa jotain valkeaa. Outo aavistus sai minut nousemaan ja menemään pensaan luo. Rummut hakkasivat rinnassani, kun ymmärrys hiipi askel askeleelta sydämeeni.

Kuun peityttyä pilviin, tulen korventamien ruusujen keskellä, näin rakkaan ainoan Sumini silmät sammuneina, kalpeana ja yhä kauniina.

 


Seuraavaan lukuun