Pimeys

naramuHuusin taivaalle ja maalle.

”Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Miten olen ansainnut menettää kaiken, niin ettei minulla ole enää mitään?”

Tukultu laski kätensä olkapäälleni.

”Vain ryövärit, raiskaajat ja pahantekijät saavat mitä ansaitsevat”, hän sanoi ääni karheana. ”Muille maailma on liian julma.”

Dannu voihkaisi hiljaa maassa.

”Meidän on pidettävä huolta veljestäsi”, Tukultu sanoi.

Surun aika tulisi myöhemmin. Ensin täytyisi huolehtia elävistä.

Katsoin ympärilleni. Monet kaupungin asukkaista olivat paenneet ulos pohjoisista porteista tulipalon aikana. Ne meedialaiset, jotka eivät yrittäneet pysäyttää palon leviämistä, teurastivat paennutta kansaa leirinsä laitamilla. He eivät välittäneet, oliko heidän keihäidensä ulottuvilla nainen, vanhus vai lapsi, vaan tappoivat ja ryöstivät jokaisen, joka vaikutti tarpeeksi helpolta saaliilta.

lopputeurastus

Meedialaiset kuitenkin välttelivät raavaita miehiä ja nuorukaisia. Vain siellä, missä heidän upseerinsa ajoivat heidät taisteluun, he kohottivat keihäänsä surmatakseen aikuisia miehiä. Arvioin tilannetta ja arvelin, että meillä olisi mahdollisuus kulkea meedialaisten leirin ohi.

Tukultu näytti olevan samaa mieltä.

”Mennään tuon vajoaman kautta”, hän ehdotti ja osoitti kuivunutta puronuomaa pohjoisessa. ”Siellä ei näy vihollisia.”

Kohotimme Dannun käsivarsillemme ja lähdimme raahaamaan häntä eteenpäin.

Tyhjyys laskeutui sydämeeni, kun etenimme syvemmälle pimeyteen. Vaikka olin nähnyt Sumin kalvenneet kasvot, en tahtonut uskoa että hän oli poissa. Etsin surua sisältäni mutta löysin vain onton autiuden. Tuntui väärältä tuntea niin vähän.

Tukultu kompuroi kiviin ja pensaiden juuriin. Hänen silmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta hänen suupielensä nytkähtelivät. Hänen katseensa harhaili välinpitämättömänä tarkentumatta mihinkään näkyvään kohteeseen.

Jonkin aikaa käveltyämme huomasin, että meedialaisten teltat olivat jääneet taakse. Olimme saapuneet Niniven ja Tarbisun välissä aukeavalle tasangolle. Näin tähtien himmeässä valossa, kuinka Assyrian armeijan rippeet olivat ryhmittyneet suojaavaksi kehäksi suuren pakolaisjoukon ympärille. Meedialaiset olisivat voineet tulla tasangolle ja murskata sotilaat ja pakolaiset helposti, mutta he olivat keskittyneet Niniven ryöstämiseen. Niinpä kaupungista paenneet olivat toistaiseksi turvassa, vaikka kukaan ei tiennyt, kuinka kauan.

Ihmislaumasta nousi lohduton valitus. Kymmenet haavoittuneet sotilaat voihkivat, sadat äidit vaikeroivat ja tuhannet orpolapset itkivät. Siellä täällä upseerit huusivat käskyjä, joita kukaan ei noudattanut.

Tunsin samaa tuskaa kuin tasangolle kerääntyneet, ja ajatukseni ajelehtivat kuin risut joen pyörteissä. En tahtonut antaa virran viedä vaan koetin pitää mieleni kurissa. Yritin lykätä tunteeni nykyhetkestä tulevaisuuteen ja unohtaa.

”Mitä teemme Dannulle?” kysyin. ”Hän tarvitsee hoitoa.”

”En tiedä”, Tukultu sanoi hiljaa. ”Löytyyköhän leiristä joku, joka osaisi auttaa?”

Kävelimme syvemmälle väenpaljouteen. Jouduimme kulkiessamme väistämään maassa istuvia ja makaavia. Monet jaloissamme olivat kätkeneet kasvot käsiinsä ja nyyhkyttivät hiljaa. Toiset tuijottivat kaukaisuuteen. Jotkut yrittivät hoivata haavoittuneita läheisiään, usein turhaan. Kuolevien huudot sekoittuivat elävien itkuun.

Havahduin ajatuksistani ja tajusin, että Dannu painoi kuin lyijy käsissäni. Päivä oli ollut raskas ja väsymys tulvahti jäseniini.

”Pidetään tauko”, ehdotin.

Laskin veljeni yläruumiin alas. Tukultu päästi irti hänen jaloistaan, ja ne mätkähtivät maahan. Dannu kierähti kyljelleen. Hän alkoi tulla tajuihinsa. Kipu vääristi hänen kasvonsa ja hänen huuliltaan pääsi voihkaisu.

Uupumus miltei lyyhisti minutkin. Jalkani ja käteni vapisivat kuin horkassa, pääni painoi ja maailma pyöri silmissäni. Tahdoin käydä nurmelle makaamaan, mutta tiesin, että minun olisi löydettävä apua Dannulle. En saisi antaa periksi raukeudelle, joka levisi kehooni kuin myrkky, vaan minun olisi taisteltava väsymystä vastaan niin kauan kuin veljelläni olisi toivoa.

Tukultu ei näyttänyt olevan juuri paremmassa kunnossa. Hän otti pari askelta, pysähtyi sitten, ja hänen jalkansa pettivät hänen altaan. Hän putosi polviensa ja käsiensä varaan. Hän antoi ylen niin rajusti, että ihmiset ympärillämme kavahtivat.

Epätoivon hetkellä näin tutut kasvot väkijoukossa. Valkohapsinen Emeta seisoi kasvot minua kohti. Näin hänen maahan luodusta katseestaan, että hän tiesi mitä Sumille oli tapahtunut.

Kävelin hänen luokseen ja kiersin käteni hänen ympärilleen.

”Sumi…” hän kuiskasi.

”Tiedän”, sanoin hiljaa ja hämmästyin ääneni rauhallisuutta.

”Häntä ei ole enää”, Emeta sopersi. ”Pientä tyttöäni ei ole enää…”

”Älä itke”, sanoin neuvottomana.

Emeta käpertyi syliini. Hän itki entistä hillittömämmin. Hän näytti valkoisista hiuksistaan ja ohuista rypyistään huolimatta melkein lapselta. Jokainen henkäys hänen pienessä, hauraassa kehossaan sai minut muistamaan Sumin.

”Sumi, Sumi”, Emeta hoki. ”Minulla ei ole lohtua, ei ole ketään, ei Sumia…”

”Minä lohdutan sinua”, vastasin. Ääneni särkyi puhuessani.

Emeta katsoi minua kyyneleisin silmin.

”Minä olen nyt sinun poikasi”, jatkoin, ”ja sinä olet minun äitini.”

Nainen painoi päänsä tiukasti rintaani vasten. Hänen nyyhkytyksensä laantuivat ja lopulta hän oli hiljaa ja liikkumatta. Tunsin hänen sydämensä lyövän. Sen syke rauhoitti minuakin. Suljin silmäni ja hengitin syvään.

 


Seuraavaan lukuun