Auringonlasku

nebukadressar”Herrani, sallikaa minun mennä palatsiin ja tuoda kuningas eteenne”, Nergal-šar-usur pyysi, ”tai se mitä hänestä on jäljellä.”

Nebukadressar arvioi nuorukaista päästä jalkoihin.

”Ette voi vaarantaa itseänne menemällä palavaan rakennukseen”, Nergal-šar-usur jatkoi. ”Mutta upseerinne voitte uhrata.”

Nebukadressar nyökkäsi.

”Odotan tässä”, hän sanoi. ”Toimi nopeasti!”

Nergal-šar-usur johdatti joukkueensa sisään palatsin ovesta. Käytävä, johon hän katosi, tulvi paksua mustaa savua. Monet ulos jääneistä puistelivat päätään nähdessään, kuinka nuoret miehet astuivat kuoleman varjon alle.

Auringon viimeiset säteet katosivat muurin taakse. Yön henget tekivät tuloaan. Nebukadressarin oli yhtaikaa kylmä ja kuuma, yön viileys ja tulen lämpö kisailivat hänen ihollaan. Hän mietti, että taistelu oli toistaiseksi sujunut suunnitelmien mukaan, joiltakin osin paremminkin. Hän harmitteli sotavaunuaan, sen ajajaa ja kilvenkantajaa, mutta tappioita tuli aina. Hän itse oli elossa, toteuttamassa sitä tahtoa, jonka jumalat olivat hänelle antaneet, ja se oli tärkeintä.

Nebukadressar toivoi saavansa Assyrian kuninkaan käsiinsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Sin-šar-iškunia omin silmin mutta oli kuullut, että tämä oli heikko mies, ei lainkaan isänsä kaltainen. Hän kummasteli, miten sellaisella kansalla kuin assyrialaiset saattoi olla sellainen hallitsija. Mutta olipa kuningas heikko tai vahva, hänen vangitsijalleen lankeaisi suuri kunnia sotajoukon ruhtinaiden keskuudessa.

Tuli kiertyi kehäksi palatsin ympärille. Sen loimu lämmitti koko laajaa palatsialuetta. Kukaan ei voisi paeta rakennuksesta, niin Nebukadressar ajatteli, ei ainakaan huomaamatta. Hän joutui ottamaan muutaman askeleen taaksepäin, kun oviaukko hänen edessään sortui ja tuhkaa ja pölyä lensi pilvenä ilmaan. Hän alkoi epäillä, pääsisikö Nergal-šar-usur miehineen elävänä ulos.

”Herrani kuninkaanpoika”, yksi hänen korkeimmista päälliköistään sanoi, ”meidän on turha enää odottaa täällä. Palatsista voi ryöstää sen, mikä ryöstettävää on, aamun koittaessa. Nyt siellä on vain tulinen pätsi ja kuolemaa.”

Nebukadressar viittasi päällikköään vaikenemaan.

Palo levisi kaikkialle palatsialueelle. Vanha kuninkaanpalatsi Khosrin rannassa, jumalten temppelit ja puutarhojen katokset roihusivat. Meedialaisia juoksi palatsien lähettyvillä, ja Nebukadressar epäili heidän sytyttäneen palot. Assyrialaisia ei näkynyt.

Kun pimeys oli laskeutunut ja kuu ja tähdet ottaneet auringon paikan, Nergal-šar-usur astui ulos liekkien keskeltä, vaatteet palaneina ja kasvot noesta mustina. Hän kantoi käsissään haurasta, osittain hiiltynyttä ruumista. Hän meni suoraan Nebukadressarin luo, pudotti ruumiin tämän eteen ja kumarsi päänsä.

”Tässä on Sin-šar-iškun, herrani”, hän sanoi. ”Löysimme hänet tikarinhaava rinnassaan. Emme kohdanneet vastarintaa. Palatsin käytävät olivat savua…”

Yskänpuuska keskeytti nuorukaisen. Hän peitti suunsa kädellään, ja paksu sylki valui hänen sormiensa välistä.

Nergal-šar-usurin miehet tulivat ulos yksi toisensa jälkeen, yskien ja kompuroiden. Jotkut heistä taluttivat mukanaan pitkiin tupsullisiin viittoihin puettuja ja koruin koristettuja ylimyksiä. Vaikka ylhäisten miesten parrat olivat kärventyneet ja vaatteet repeilleet, he pitivät ryhtinsä suorana ja kasvonsa ylpeinä.

”Keitä nämä ovat?” Nebukadressar kysyi.

”Sin-šar-iškunin pojat”, Nergal-šar-usur vastasi.

Nebukadressar hieroi käsiään yhteen. Hän viittasi sotilailleen, ja nämä toivat Assyrian prinssit lähemmäs.

”Te olette kuninkaanpoikia, minä olen kuninkaanpoika”, hän sanoi. ”Teidän valtakuntaanne ei ole. Minun on nousemassa.”

”Syö savea! Köyri Ereškigalin porttoja!” kirosi yksi pojista, se jonka parta oli pisin ja käsikorut suurimmat. Hänen täytyi olla esikoinen ja laillinen kruununperijä.

Nebukadressar hymyili.

”Muista, että minulla on henkesi käsissäni”, hän sanoi. ”Ja jos et välitäkään omasta hengestäsi, kai välität veljistäsi?”

Ilme kruununperijän kasvoilla tasaantui. Hän näytti kalpealta tulien valossa.

”Miten Sin-šar-iškun kuoli?” Nebukadressar kysyi.

Kruununperijä mietti hetken ja sanoi: ”Hän surmasi itsensä valtaistuinsalissaan.”

”Miksi te sitten olette elossa? Eikö hän kehottanut teitä tekemään samoin?”

”Hän sanoi meille, että voisimme tehdä hänen kuolemansa jälkeen mitä mielimme. Paljon muutakin hän puhui, hulluja sanoja toivonsa menettäneen miehen suusta.”

”Missä olivat kuninkaan henkivartijat, kun mieheni tulivat palatsiin?”

”He pakenivat pohjoisoven kautta. Šamaššaribni johti heidät pois palatsista.”

Nebukadressar kirosi hiljaa itsekseen. Hän katui, ettei ollut asettanut vartiota palatsin kaikille oville vaan luottanut siihen, että tuli pitäisi vihollisen sisällä.

”Šamaššaribni”, Nebukadressar totesi, ”Assyrian sotajoukkojen komentaja. Miksi henkivartijat jättivät paikkansa ja seurasivat häntä?”

”Hän esiintyy kuninkaana.” Kruununperijä sylki sanat ulos suustaan. ”Hän vei kuninkaiden kaulaketjun isäni kaulasta.”

Nebukadressar astui askeleen lähemmäs kruununperijää.

”Mikä oikeus hänellä oli tehdä niin?”

”Šamaššaribni on isäni serkku. Hänen isänsä oli suuren kuninkaan veli ja hallitsi veljensä puolesta Babylonissa. Hän on ylhäistä sukua, ja vaikka hänen sukuhaarallaan on ollut riitansa minun sukuhaarani kanssa, monet kunnioittavat häntä.”

Nebukadressar muisti isänsä kertomukset Assyrian kuninkaiden kiistoista. Kun kuninkaat olivat käyneet sotaan toisiaan vastaan, babylonialaiset olivat nousseet ja perustaneet valtakuntansa uudelleen.

”Hän pakeni pohjoisovesta, kohti pohjoista, niinkö sanoit?” Nebukadressar kysyi.

Kruununperijä nyökytteli päätään.

”Kiitän antamistasi tiedoista”, Nebukadressar sanoi. ”Minulla ei ole sinulle tai veljillesi enää käyttöä.”seivastetyt

Nebukadressar nyökkäsi Nergal-šar-usurille. Nuori upseeri paljasti miekkansa ja kävi toimeen. Tulet loimusivat ja varjot hypähtelivät, kun Nergal-šar-usur surmasi Assyrian prinssit yhden toisensa jälkeen.

 


Seuraavaan lukuun