Pimeys

nebukadressarBabylonialaisten keihäsosasto jatkoi Sîn-portin suuntaan rivakoin marssiaskelin mutta juoksematta. Kiirehtiminen ei kannattaisi. Ilma oli paksuna savusta ja vaikea hengittää.

Tuulenpuuska pyyhkäisi savun pois kadulta. Assyrialaisten sotilaiden hajanainen joukko tuli näkyviin savun takaa. Portin ääriviivat erottuivat heidän takanaan.

Miehet olivat jo lähtemäisillään juoksuun, mutta Nebukadressar hillitsi heitä.

”Älkää väsyttäkö itseänne! Vaikka vihollinen ehtii ulos portista, meedialaisten leiri on portin toisella puolella. He eivät pääse pakoon.”

Nebukadressar hidasti vauhtiaan entisestään. Hänen rinnassaan hakkasi ja korvissaan soi. Hän tunsi Šamaššaribnin maineen sotapäällikkönä. Jos assyrialainen päästettäisiin menemään, sotaa ei olisi vielä voitettu.

Kuninkaanpoika tiesi, että vihollissotilaat tuskin pääsisivät meedialaisleirin läpi. Mutta hän ei halunnut antaa kunniaa Šamaššaribnin kukistamisesta muille. Hänen täytyisi yltää kaikkein suurimpiin saavutuksiin, olla Niniven sankari, josta kerrottaisiin tarinoita ja jonka teot kirjattaisiin savitauluihin kaikkialla maailmassa.

”Herrani”, Nergal-šar-usur sanoi. ”Antakaa minun valita mukaani nopeajalkaisia miehiä, voimme saartaa ja tuhota vihollisosaston ennen kuin he pääsevät ulos kaupungista.”

Nebukadressar pudisti päätään. ”Kohtaamme vihollisen yhtenä joukkona.”

Assyrialaiset vetäytyivät portin kautta, mutta heidän takaa-ajajansa eivät vieläkään kiirehtineet. Muutama vihollissotilas jäi keihäs vapisten porttikäytävään odottamaan. He voisivat puolustaa kapeaa aukkoa suurtakin joukkoa vastaan hetken verran, mutta he eivät hidastaisi babylonialaisia liiaksi.

Kun Nebukadressarin osasto oli jo lähellä porttia, pitkä hahmo ilmestyi portin aukkoon. Mies oli yltä päältä veressä ja noessa. Kalpeat kasvot ja hulluina kiiltävät silmät näkyivät tulien loisteessa.

”Šamaššaribni!” Nebukadressar huudahti.

Kalpea mies kohotti kilpensä ja ojensi keihäänsä Nebukadressaria kohti. Kuninkaanpoika viittasi miehiään pysähtymään.

”Kohtaan hänet yksin”, hän sanoi.

Šamaššaribni nyökkäsi vierellään seisoville assyrialaisille, ja nämä vetäytyivät porttikäytävän suojaan.

”Olet näemmä tekemässä itsestäsi kuningasta”, Nebukadressar totesi ja nyökkäsi kohti Šamaššaribnin kaulassa roikkuvaa kultaketjua, joka kimmelsi tulien hohteessa.

”Suonissani virtaa kuninkaiden veri”, Šamaššaribni vastasi ja lisäsi halveksivalla äänellä: ”Orja.”

Nebukadressar hyökkäsi vihollistaan päin. Tämä torjui kuninkaanpojan iskun keihäällään, perääntyi pari askelta, torjui seuraavankin iskun ja perääntyi edelleen. Kaksikko sukelsi askel askeleelta syvemmälle porttikäytävään. Käytävän seinämät katosivat varjoihin. Nebukadressar toivoi, etteivät assyrialaiset väijyneet pimeydessä.

Kuninkaanpoika pisti keihäällään, ja Šamaššaribni väisti sivuaskeleella. Hän yritti horjuttaa vihollista iskemällä kilpensä tämän kilpeen, mutta Šamaššaribni pysyi tukevasti jaloillaan. Siinä missä Nebukadressar väsytti itseään nopeasti, hänen vastustajansa pidätti voimiaan. Hän tajusi olevansa uupunut sormiaan ja varpaitaan myöten. Taistelu oli ollut pitkä ja vailla lepohetkeä.

”Orjalla on orjan kohtalo”, Šamaššaribni sanoi. ”Hänestä ei tule mitään auringon alla.”

”Entä kuun valossa?” Nebukadressar kysyi ja iski keihäänsä assyrialaisen kilpeen.

Keihäs vääntyi ja katkesi.

Kuninkaanpoika paljasti miekkansa ja jatkoi hyökkäystään. Hän heilautti miekkansa kilpeen, jonka päällysteeseen tuli halkeama, potkaisi kilven ali Šamaššaribnin säärtä, tönäisi kilpeä omallaan ja sivalsi miekalla vihollisen päätä kohti. Šamaššaribni kumartui miekan ali, työnsi kilpensä kaikella voimalla eteenpäin ja pisti samalla keihäällään. Nebukadressar torjui keihäänpiston kilvellä mutta menetti tasapainonsa ja otti muutaman horjuvan askeleen taakse. Šamaššaribni rynnisti vastustajaansa kohti, yritti käyttää hyväkseen tämän kompurointia ja survoi keihästään eteenpäin. Nebukadressar vastasi torjunnoilla ja pistoilla ja onnistui irtautumaan assyrialaisesta. Pimeässä käytävässä oli vaikea nähdä, mihin keihäs osui, mutta Šamaššaribnin iskuissa oli sellainen voima, ettei tämä vaikuttanut haavoittuneen.

”Kuunvalo ei yllä tänne”, Šamaššaribni sanoi.

Hän kävi täyteen hyökkäykseen. Keihäs raapaisi Nebukadressarin olkapäätä ja toinen pisto upposi saappaan nahkaan. Kuninkaanpoika potkaisi keihästä, niin että assyrialainen joutui vetäytymään hetkeksi, mutta tämä ei jättänyt hyökkäystään kesken. Šamaššaribnillä oli nyt etu puolellaan.

Sillä hetkellä porttikäytävän maa vavahti. Laastia putosi miesten niskaan, muuri kirskui, ja koko portti romahti.

Maailma oli hetken aikaa täynnä pölyä, savea ja kivimurskaa. Kipu levisi jaloista vatsaan ja päähän. Raskas paino tuntui rinnan päällä, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan käsiä ja koettamaan, mikä rintaa painoi.

Nebukadressar avasi silmänsä mutta näki manalan harmauden sijaan pelkkää pimeää. Ohut valonkajo silmänurkassa kertoi, ettei hän ollut menettänyt näkökykyään. Hän käänsi vaivalloisesti päätään ja huomasi, että aurinko oli nousemassa. Kädet tarttuivat häneen ja vetivät hänet pois rauniokasasta. Hän näki miestensä hahmot ympärillään. Heidän äänensä kuuluivat kuin etäisyyksien takaa.

Kuninkaanpoika pohti, kuinka Šamaššaribnin oli käynyt. Oliko tämä jäänyt kiven ja savitiilen alle? Vai selvisikö kenties vammoitta jatkaakseen taistelua jonain toisena päivänä?

Mikä sai portin sortumaan, sitä Nebukadressar ei tiennyt. Ehkä sen puiset tukirakenteet olivat palaneet, tai muurinmurtajat olivat heikentäneet sen perustuksia. Olipa niin tai näin, kuninkaanpoika kirosi heikkoa porttia, joka oli estänyt häntä voittamasta vihollistaan.

babylonin-leijona

 


Seuraavaan lukuun