Auringonlasku

samassaribniŠamaššaribni johdatti henkivartioston miehet savuisten käytävien halki kohti palatsin pohjoisovea. Ikkunoista hän näki, että liekit olivat levinneet kaikkialle uuden palatsin ympärille. Puutarhat roihusivat korkeina kokkoina. Punerva kajo loisti temppelien ja kirjastojen ikkunoista. Vain pohjoisessa ja luoteessa oli vielä kapea kaistale, jonka kautta voisi paeta. Vihollisen sotilaita ei siellä näkynyt.

”Kiirehtikää!” Šamaššaribni komensi.

Pieni osasto juoksi alas portaita. Portaikkoa reunustavien seinäreliefien maali kipristyi ja varisi kuumuudessa. Kivestä veistetyt suojelushenget näyttivät itkevän. Palatsin ilmaa oli yhä vaikeampi hengittää, ja miehet yskivät juostessaan. Palatsin aarteet, huonekalut ja veistokset jäivät niille sijoilleen, kun he ryntäsivät niiden ohi, pakoon tulta ja savua.

Päästyään ulos Šamaššaribni yllättyi, että aurinko oli jo laskemassa. Pronssinen kiekko putosi hetki hetkeltä alemmas. Hämärä valtasi alaa kääntyäkseen pian pimeydeksi. Pimeyden myötä alkaisi Niniven hävitys, eikä kaupunkia enää aamulla olisi.

Vihollisosastoja näkyi vanhan ja uuden kuninkaanpalatsin välimaastossa. Meedialaiset olivat edenneet palatsialueelle kaupungin läpi idästä ja babylonialaiset joen yli etelästä. Šamaššaribni miehineen suuntasi kohti läntistä muuria ja pyrki välttelemään vihollista.

Länsimuurin tuntumassa vastaan harhaili assyrialaisia sotilaita pieninä ryhminä ja joukkueina. Šamaššaribni kokosi heistä osaston, jonka vahvuus kasvoi nopeasti. Monen mielessä oli ollut paeta mahdollisimman kauas meedialaisista ja babylonialaisista, ja siten he olivat päätyneet palatsialueen reunamille.

Šamaššaribni kutsui upseerit luokseen.

”Meidän täytyy lähteä kaupungista, jos mielimme selvitä hengissä tästä yöstä”, hän sanoi. ”Ainoa mahdollisuutemme murtautua ulos on tehdä se voimalla. Siksi meidän on hyökättävä yhtenä joukkona jollekin portille ja pyrittävä vapauteen sen kautta.”

”Olemme vannoneet valan kuninkaalle”, yksi vanhemmista upseereista sanoi. ”Emme voi lähteä minnekään, täällä meidän on taisteltava ja täällä myös kaaduttava.”

”Kuningas on kuollut”, Šamaššaribni sanoi. ”Olette kaikki vapaita valastanne. Ette ole velvollisia murtautumaan ulos vain siksi, että suojelisitte omaa henkeänne, vaan siksi että eläisitte huomiseen ja jatkaisitte taistelua Assyrian puolesta.”

Vanha upseeri nauroi katkerasti.

”Mitä iloa on jatkaa taistelua?” hän kysyi. ”Kun Ninive on menetetty, Assyrian maata ja kansaa ei enää ole. Assur on hylännyt meidät, Marduk ja Meedian jumalat ovat voittaneet hänet! Toivomme on kuollut, ikuisesti ja peruuttamattomasti.”

Šamaššaribni puri hampaansa yhteen ja sormeili miekkansa kahvaa.

”Assyrian toivo ei ole kuollut”, hän sanoi.

”Sinäkö olet se toivo?” Upseeri viittasi Šamaššaribnin kaulassa roikkuvaan ketjuun. ”Yksi ryöstöesine ei tee sinusta kuningasta, petturi!”

Šamaššaribni vetäisi esiin miekkansa ja löi sen kaksin käsin upseerin kaulanjuureen. Upseeri kaatui kuolleena maahan.

”Lähdemme kaupungista Sîn-portin kautta!” Šamaššaribni julisti. ”Se on lähin portti pohjoismuurissa, ja sieltä johtaa tie kohti Tarbisun tasankoa. Antakoot jumalat meille anteeksi, että jätämme heidän pyhän kaupunkinsa!”

 


Seuraavaan lukuun