Illankoitto

samassaribniKuningas tuijotti Šamaššaribniä. Hänen silmissään ei näkynyt vihaa tai pettymystä, ainoastaan väsymystä. Hän oli loppuunsa ajettu mies, joka odotti että hänet armahdettaisiin manalan harmauteen.

Šamaššaribni kohotti keihäänsä ja pyöräytti sitä ketterästi päänsä päällä. Hänen hurja katseensa kiersi henkivartioston miehiä. Nämä ottivat joitakin epävarmoja askeleita sotajoukkojen ylipäällikköä kohti ja pysähtyivät sitten.

Šamaššaribni laski, että miehiä oli toistakymmentä. Hän arvioi mahdollisuutensa päästä hengissä valtaistuinsalin ovelle kohtalaisiksi, jos henkivartijat epäröisivät hyökkäyksessään. Kuolema tulisi joka tapauksessa, tekipä hän niin tai näin. Kuninkaan henkivartijoissa oli vähemmän pelättävää kuin meedialaisissa ja babylonialaisissa, eikä voimien verryttely ennen varsinaista taistelua olisi haitaksi.

”Miksi seisotte sijoillanne?” Sin-šar-iškun kysyi. ”Tappakaa hänet!”

Šamaššaribni katsoi henkivartijoita vielä kerran ja teki päätöksensä. Hän laski keihäänsä lattialle.

”Assyrian kuninkaiden veri on pyhää”, hän sanoi, ”eikä sitä sovi vuodattaa turhaan. Älkää siis tekään sitä vuodattako! Oikein on kuninkaan kaatua taistelussa, ei palatsinsa uumenissa.”

Hän riisui olkavyönsä ja pudotti sen miekkoineen kädestään. Miekka kolahti niin, että salin seinät kaikuivat. Hetken aikaa oli hiljaista, sitten Šamaššaribni jatkoi.

”Jos kuitenkin haluatte surmata minut, tehkää niin ja hävetkää! Vaikka emme voisikaan voittaa taistelua, voimme kaatua kunnialla. Eikö ole parempi, että kuolemamme jälkeen kansamme ja kuninkaamme muistetaan sotureina, ei koloonsa karkaavina rottina?”

Sin-šar-iškun upposi syvemmälle valtaistuimeensa.

”Puhut kuin olisit kuningas”, hän sanoi. ”Vaikka minä tässä istun.”

Hän käänsi katseensa henkivartijoihinsa.

”Ketä olette vannoneet seuraavanne?” hän kysyi. ”Minua vai tuota miestä?”

”Kuningasta”, henkivartijoiden johtaja vastasi.

Šamaššaribni vyötti miekkansa, nosti keihäänsä lattialta ja lähti kohti salin ovea. Henkivartijat seurasivat häntä. Sin-šar-iškun jäi istumaan. Hänen poikansa ympäröivät häntä, epävarmoina siitä mitä tehdä.

”Jumalat muistavat tämän!” Sin-šar-iškun huusi Šamaššaribnin perään.

”Niin totisesti toivon”, Šamaššaribni sanoi astuessaan ovesta.

”Jumalat!”

Sin-šar-iškunin huuto jäi kaikumaan palatsissa.

Henkivartijat seurasivat Šamaššaribniä käytäviä pitkin kohti kuninkaanpalatsin porttia. Matkalla he näkivät ikkunoista, että kamppailu Niniven kaduista oli alkanut. Vihollinen oli päässyt muurien yli, ryösti ja hävitti kaupunkia. Palatsin ulkomuureja vartioivat sotilaat seisoivat paikoillaan eivätkä ottaneet osaa taisteluun vaan odottivat, että meedialaiset ja babylonialaiset hyökkäisivät palatsialueelle.

”Herrani, katsokaa!” henkivartijoiden johtaja kehotti.

Hän osoitti sormellaan Khosria ylittävää sotilasjoukkoa. He käyttivät kellukkeinaan puhallettuja nahkoja. Jotkut miehistä olivat ryöstäneet taloista puuesineitä ja yrittivät uida joen yli niitä apunaan käyttäen. Ryhmän kärjessä, pienen lautan päällä istui kookas mies, jonka sotisopa kimalteli laskevan auringon valossa.

Juuri silloin savun haju nousi Šamaššaribnin sieraimiin. Hän hätkähti, irrotti katseensa ikkunasta ja kääntyi ympäri. Hän käveli pitkin askelin takaisin valtaistuinsaliin, ja henkivartijat tulivat hänen perässään.

”Tämä palatsi on pyhä, suurten kuninkaiden perua!” hän huusi harppoessaan saliin. ”Sinäkö olet tämän takana?”

Sin-šar-iškun oli painanut päänsä käsiinsä. Hän kohotti kasvonsa, kädet yhä kasvoillaan, ja raotti sormiaan niin että näki niiden välistä. Sitten hän painui kasaan istuimellaan eikä enää antanut huomiota tapahtumille ympärillään.

”Mitä on tapahtunut?” vanhin kuninkaan pojista kysyi.

”Palatsi on liekeissä!” Šamaššaribni karjaisi. ”Käytävissä leijuu savua, eikä se tule ulkoa.”

”En tiedä, kuka palon sytytti”, kuninkaanpoika sanoi. ”Tuskin tietää isänikään.”

Šamaššaribni meni kenenkään estämättä kuninkaan luo. Kuninkaan pojat kavahtivat kauemmas. Henkivartijatkin näyttivät neuvottomilta. He olivat tähän asti seuranneet sotajoukkojen komentajaa ylpein askelin, mutta nyt he säikähtivät. Eihän kuninkaaseen sopinut kajota, vaikka tämä olisikin haitaksi valtakunnalleen.

sin-shar-ishkun

Sin-šar-iškun huomasi sotapäällikkönsä lähestyvän muttei kohottanut katsettaan. Hän ei liikauttanut sormeakaan, kun Šamaššaribni paljasti miekkansa ja kumartui hänen puoleensa.

”Lyö minua”, hän sanoi niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin kuuluivat. ”Ota henkeni. Olen ansainnut miekkasi.”

Šamaššaribni vetäisi kuninkaan kaulaketjusta niin että ketju kiristyi, sivalsi sen poikki miekkansa terällä ja solmi sen nopeasti kaulansa ympärille.

”Tämä koru ei enää kuulu sinulle”, hän sanoi.

 


Seuraavaan lukuun