Keskipäivä

samassaribniLeijonat juoksivat pitkin kuninkaanpalatsin kiveen hakattuja seinäreliefejä. Ratsumiehet ajoivat niitä takaa, ja hieman edempänä kuninkaan sotavaunu hyökkäsi leijonalauman keskelle. Hevoset murskasivat kuolleet pedot jalkoihinsa, kuningas jännitti joustaan, ja vaununajaja ja kilvenkantajat hymyilivät hänen rinnallaan. Vähän matkan päässä nuolten lävistämä leijona käpertyi maahan kuolemaan.

kuoleva-leijona

Šamaššaribni ei pysähtynyt ihailemaan reliefejä. Hän harppoi palatsin käytäviä ripein askelin, keihäs kädessään ja miekka vyössään. Vastaan kulkevat sotilaat kumarsivat hänelle, mutta hän ei edes nyökännyt vastaukseksi, tuskin vilkaisikaan miehiä. Hänen kasvoilleen oli asettunut tuima ilme, ja hänen mustat silmänsä tuijottivat suoraan eteen.

Valtaistuinsalin ovella Šamaššaribni epäröi hetken. Hän ei ollut puhunut kuninkaalle moneen päivään. Huhut kertoivat, että Sin-šar-iškunin järki oli hiipumassa. Yhdet sanoivat, että hän vietti yönsä huutaen isänsä henkeä. Toisten mukaan hän suunnitteli antautumista, häpeää jumalten edessä. Šamaššaribniä puistatti. Hän henkäisi syvään ja astui saliin.

Kaikkeuden kuningas odotti valtaistuimellaan. Sin-šar-iškunin maalatut posket näyttivät entistä kapeammilta, ja hänen poskipäänsä kohosivat kasvoista terävinä. Hän ei katsonut Šamaššaribniin vaan silmäili seinille kaiverrettuja kuvia: jumalia, suojelushenkiä ja elämän puuta, joka levitti oksansa valtaistuinsalin ylle. Hänen kaulaketjussaan roikkuivat Assyrian jumalten tunnukset: Assurin kruunu ja kehrä, Hadadin salama, Ištarin tähti ja Sînin kuunsirppi. Šamaššaribni ajatteli, että kuninkaiden perintöesine oli väärässä paikassa Sin-šar-iškunin laihan kaulan koristeena.

Kuninkaan pojat seisoivat isänsä ympärillä. He olivat isänsä tavoin hoikkia miehiä, kalpeita ja kapeajäsenisiä. Vanhimmat heistä olivat Šamaššaribnin ikäisiä ja nuorimmat tuskin lasta vanhempia. He olivat kasvaneet Niniven palatseissa, lukeneet savitauluja kuninkaan kirjastoissa ja oppineet jumalten ja kuninkaiden asioista. He eivät kuitenkaan olleet harjoittaneet voimiaan, kuten entisaikojen kuninkaanpojat, eivät tarttuneet keihääseen eivätkä ottaneet jousta ja nuolia käsiinsä.

Kuninkaallisen henkivartioston sotilaita oli kerääntynyt salin reunoille. Šamaššaribni pani merkille, että he olivat jättäneet pois kypäränsä, rintapanssarinsa ja raskaat saappaansa. Niiden sijaan heillä oli yllään kevyet viitat, jaloissaan sandaalit ja vyöllään lyhyet miekat. Keihäät heidän käsissään oli teroitettu, mutta muuten he näyttivät valmistautumattomilta taisteluun.

”Herrani kuningas”, Šamaššaribni sanoi.

Hän ei polvistunut, kuten tapa olisi vaatinut, vaan jäi seisomaan askeleen päähän valtaistuimesta.

”Šamaššaribni, rakas serkku”, Sin-šar-iškun sanoi. ”Anna kun katson sinua.”

Sotajoukkojen komentaja astui lähemmäs kuningasta ja kumartui tämän puoleen. Sin-šar-iškun tarttui kaksin käsin hänen kasvoihinsa. Kapeat sormet tuntuivat kylmiltä Šamaššaribnin poskia vasten, kun kuningas tarkasteli häntä.

”Olet totisesti sukuani”, Sin-šar-iškun totesi. ”Meidät on veistetty samasta savesta, olemme samaa lihaa ja samaa verta. Näen kasvojesi kaarissa isäsi kasvot sellaisina kuin ne muistan. Näen silmissäsi äitisi silmät. Ja ylväässä ryhdissäsi näen oman isäni.”

Šamaššaribni tarttui kuninkaan käsiin ja irrotti ne kasvoiltaan.

”Miksi kutsuit minut eteesi?” hän kysyi.

”Korvani muurien ulkopuolella kertovat, että vihollinen hyökkää tänään Niniveä vastaan kaikilla voimillaan”, Sin-šar-iškun vastasi.

”Herrani, eikö minun silloin pitäisi olla muurilla?” Šamaššaribni kysyi. ”Eikö minun pitäisi olla johtamassa joukkojani?”

Kuningas pudisti päätään.

”Tehtäväsi muurilla on päättynyt. Voit laskea olkavyösi ja antaa keihääsi pois. En kaipaa sinua enää johtamaan sotajoukkojani.”

”Mitä sitten haluat minusta?”

”Taistelu on hävitty.” Sin-šar-iškunin kädet vapisivat valtaistuimen käsinojilla, ja hän laski ne syliinsä. ”Meedialaiset ja babylonialaiset ovat päättäneet lyödä meidät ennen kuin aurinko huomenna nousee. Heitä on kuusikymmentä kertaa enemmän kuin kaupungin puolustajia. Vaikka tekisit kaikkesi, Ninive tuhoutuu.”

”Voitimmepa tai hävisimme, meidän on taisteltava”, Šamaššaribni sanoi painokkaasti. ”Sotilaan on parempi saada keihäs rintaansa kuin selkäänsä.”

”Et voi kaatua taistelussa”, Sin-šar-iškun selitti. ”Veresi on pyhää, eikä vihollinen saa vuodattaa sitä.”

Šamaššaribni katsoi kuninkaan poikia, joiden kasvoilla näkyi pelko. Hän vilkaisi taakseen ja näki, että henkivartioston miehet olivat sulkeneet hänen tiensä ulos valtaistuinsalista.

”Kun uutiset vihollisen läpimurrosta saapuvat”, Sin-šar-iškun jatkoi, ”Assyrian kuninkaiden suku sammuu. Sinun on liityttävä sukuusi, auringon poika.”

”Entä jos en suostu?” Šamaššaribni kysyi.

Sin-šar-iškun nyökkäsi henkivartijoilleen. Nämä kohottivat keihäänsä tanaan.

Kuningas painui kasaan valtaistuimellaan. Hänen äänensä hiipui kuiskaukseksi, kun hän antoi käskynsä.

”Surmatkaa niskoittelija.”

 

 


Seuraavaan lukuun