Kuunvalo

samassaribniPalatsimuurin ulkopuolella, katujen välisellä aukiolla, nuolisade yllätti Šamaššaribnin osaston. Nuolensulkien suhahdus kuului silmänräpäyksen ajan ennen kuin nuoli syöksyi esiin pimeästä ja upposi huono-onniseen assyrialaiseen. Kukaan ei nähnyt, missä ampujat olivat tai montako heitä oli.

Šamaššaribni päätti olla hyökkäämättä.

”Suojautukaa!” hän karjaisi.

Miehet juoksivat aukion halki, hakivat suojaa hylättyjen torikojujen takaa ja etenivät kyyryssä kojulta kojulle. Vielä muutama kaatui. Sitten osasto pääsi aukion laidalle ja katujen turvaan. Haavoittuneita ei voinut ottaa mukaan, ja he jäivät makaamaan maahan. Šamaššaribni häpesi jättää miehiä taakse, mutta hän ei voinut muuta. Pelastaakseen useita hänen täytyisi uhrata muutamia.

Jousimies.jpg

Joukko eteni palatsimuurilta kohti Sîn-porttia. Kaupungin pohjoismuuri häämötti kattojen takana. Kaikkialla talot paloivat, miehet taistelivat ja naiset ja lapset itkivät. Valituksen ääni kohosi taivaalle ja sekoittui karjaisuihin ja nauruun. Meediankieliset huudot kaikuivat kaduilla, mutta vaikerointi oli assyriaa.

Šamaššaribni tiesi, että pohjoismuurille oli matkaa vain satoja askelia. Hän toivoi, ettei niitä tarvitsisi ostaa verellä. Osaston vahvuus olisi ehkä tarpeeksi suuri, jotta viholliset väistäisivät sitä. Hyökkääjät olivat jo voittaneet taistelun eivätkä kenties vaarantaisi henkeään vastustaakseen Assyrian armeijan rippeitä.

Mitä pohjoisemmaksi miehet etenivät, sitä kuumempina ja korkeampina tulet ympärillä roihusivat. Koko pohjoiskaupunki oli liekeissä muurinedustaa myöten, mutta reitti Sîn-portille näytti avoimelta. Šamaššaribni näki portin ja kiihdytti askeleitaan. Hänen miehensä seurasivat huohottaen uupumuksesta.

Portille oli matkaa tuskin kuusikymmentä askelta, kun sagartialaisten yksikkö marssi esiin kadunkulman takaa. He heiluttivat tunnuksiaan, pääkalloja seipäiden nenässä, lauloivat ja tanssivat kuin päihtyneet. Sagartialaiset kääntyivät assyrialaisia päin, laulu raikui eikä tanssikaan tauonnut.

”Keihäät ja kilvet!” Šamaššaribni ärjyi tulen ja taistelun melun yli.

Hajanainen joukko yritti turhaan etsiä muotoa. Sagartialaiset etenivät puolijuoksua heidän keskuuteensa ennen kuin he ehtivät muodostaa kilpiriviä, ja pian huudot halkoivat taivasta. Viholliset ilmestyivät pimeydestä kuin aaveet, kuunvalo kasvoillaan, kävivät hyökkäykseen ja katosivat taas, kun assyrialainen keihäsmies kaatui maahan tai kilvenkantaja jäi pitelemään vatsaansa.

Šamaššaribni lukkiutui taisteluun häijynnäköisen, arpikasvoisen sagartialaisen kanssa. Tämä oli lyhyt ja tanakka, liikkeissään vikkelä mies. Šamaššaribni teki sarjan hyökkäyksiä ja survaisi keihäänsä voimalla kohti sagartialaista, mutta tämä torjui iskun kilvellään. Keihäs ei irronnut kilven nahkavahvisteista, tiukkaan pakattujen kaislaruokojen keskeltä, ja sagartialaiselle tarjoutui silmänräpäys aikaa hyökkäykseen. Vihollinen päästi irti kilvestään ja pisti, Šamaššaribni astui syrjään, mutta menetti samalla tasapainonsa ja joutui ottamaan tukea viereisen talon seinästä. Sagartialainen kävi entistä rohkeampaan hyökkäykseen ja heilautti keihäänsä rajusti kohti sotapäällikön kasvoja. Šamaššaribni tapasi tasapainonsa, sukelsi keihään ali, tarttui sen varteen, väänsi yhdellä liikkeellä keihään vastustajansa kädestä ja surmasi sagartialaisen tämän omalla keihäällä.

Tulen haperruttama, osittain palava talonseinä romahti Šamaššaribnin eteen. Tuhkaa lensi hänen kasvoilleen. Hän pudotti kilpensä, yski ja pyyhki silmiään. Päätä huimasi niin, että hänen täytyi pudottautua polvilleen ja nojata käsillään maahan. Siinä hän oli pitkään, kontillaan kadulla, yski ja sylki, ja tuli ja taistelu riehuivat hänen ympärillään.

”Tänne!” Šamaššaribni karjui. ”Tänne, miehet, tänne!”

Varjot liehuivat hänen ympärillään, liekit lepattivat vääristyneinä, ja kaikki peittyi savuun ja sumuun. Šamaššaribni ei saanut koottua miehiään luokseen, vaikka kuinka huusi. Hänen komentonsa hukkuivat kuolevan kaupungin äänien alle.

Vihdoin muutama assyrialainen juoksi paikalle, auttoi Šamaššaribnin kainaloista pystyyn ja ojensi hänelle keihään ja kilven. Miehiä oli jäljellä enää kourallinen. He hoipertelivat paksun savun läpi suuntaan, jossa otaksuivat Sîn-portin sijaitsevan. Sagartialaisia ei näkynyt, he olivat jääneet tuliseinämän toiselle puolelle.

Portin luona savu hälveni. Šamaššaribni haukkoi ilmaa, ja myös hänen miehensä huohottivat. Yksi kumartui oksentamaan. Monet olivat heittäneet rintapanssarinsa maahan, ja olipa muutama luopunut keihäästäänkin. Kaikkien kasvoilta kuvastui ymmärrys siitä, että Ninive oli hävitty. Pakenemisen syyllisyys painoi heitä.

Šamaššaribni kohotti katseensa taivaalle, portin yläpuolelle. Kuunsirppi hohti tähtien keskellä. Sen valo riitti värjäämään portinpielet valkoisiksi. Itse portti ammotti tyhjänä, rikki revittynä, avoimena aukkona kohti vapautta.

 


Seuraavaan lukuun