Aamu

sumiSinä aamuna Summat, kutoja Emetan tytär, tunsi itsensä ensimmäistä kertaa niniveläiseksi. Hän katsoi ulos ikkunasta ja seurasi, kuinka auringon valo osui Šamaš-portin torneihin, valui alas kohti talojen kattoja ja basaarien katoksia ja laskeutui punertavan pölyn peittämälle kadulle. Lämpö tuli valon mukana, hyväili Sumin kasvoja ja sai hänet hymyilemään.

Kaduilla kulki tavallista vähemmän ihmisiä. Sotilaat olivat muureilla, asukkaat piiloutuneet koteihinsa ja useimmat kauppiaat jättäneet katoksensa pystyttämättä. Piiritetty Ninive oli autio mutta hiljaisuudessaan kaunis.

Sumin äiti ja isä olivat syntyjään Ninivestä, mutta Sumi oli syntynyt ja kasvanut Assurin kaupungissa. Kun viholliset olivat hyökänneet Assuriin ja vieneet Sumin orjuuteen, hän oli uskonut menettäneensä kodin iäksi. Mutta nyt hänellä oli koti: talo, jossa hänen äitinsä asui, kaupunki, jossa hänellä oli ystäviä, ja kansa, johon hän tunsi kuuluvansa.

Emeta kutsui tytärtään.

Sumi kiiruhti huoneeseen, jossa hänen äitinsä puoliksi makasi, puoliksi istui vuoteellaan. Emeta oli ottanut kääreet otsaltaan ja laskenut ne vatiin vierellään. Väri oli alkanut palata hänen kasvoilleen. Hiusten valkoisuus korostui, kun hän ei enää ollut sairaudesta kalpea.

”Mikä on vointisi, äiti?” Sumi kysyi.

”Voin hyvin, sillä sinä olet luonani”, Emeta sanoi ja tarttui Sumin käsivarteen. ”Šamašille kiitos, että hän lähetti sinut pitämään minusta huolta näinä vaikeina päivinä.”

”Oletko ottanut Šamašin suojelusjumalaksesi, nyt kun asut Šamašin korttelissa?”

”Hän suojelee sukuamme”, Emeta vastasi, ”sinua, minua ja muita. Siitä minun pitikin puhua.”

Naisia

Emeta kohottautui pystyyn vuoteellaan ja viittasi Sumia ojentamaan vesiastian. Hän pesi kätensä ja kasvonsa, puki ylleen mekkonsa ja huntunsa ja pujotti sandaalit jalkaansa. Sidottuaan sandaalit hän ponnisti seisomaan, voihkaisi ja haki tukea seinästä. Sumi kurtisti kulmiaan.

”Pitäisikö sinun rehkiä tuolla tavalla?” hän kysyi.

”Olen kunnossa”, Emeta sanoi nopeasti. ”Mutta veljeni perhe pohjoiskaupungissa ei ole saanut ruokaa moneen päivään. Sen jälkeen kun veli sairastui, vein heille leipää päivittäin. Mutta kun tauti tuli minunkin osakseni, en enää voinut auttaa.”

”Mikset kertonut?” Sumi huudahti. ”Minä olisin voinut viedä leipää heille!”

”Sairauteni ei ollut ainoa syy jäädä kotiin”, Emeta sanoi. ”Tiedät hyvin, ettei meillä ole leipää moneksi päiväksi itsellemmekään.”

”Mitä sitten voimme tehdä?”

”Jaamme viimeisen leipämme heidän kanssaan”, Emeta vastasi. ”Niin kauan kuin piiritys pitkittyi, meidän oli hyvä säännöstellä ruokamme. Mutta nyt huhupuheet muureilta kertovat, ettei Ninive kestä enää pitkään. Kenelle säästäisimme viimeiset murut, rottiako varten?”

”Äiti, älä puhu noin! Ninive kestää kyllä. Ratsumiehet tulevat avuksemme lähiseudun linnoituksista ja piiritys päättyy.”

”Ehkä niin tosiaan käy.” Emeta hymyili. ”Joka tapauksessa jaamme leipämme veljeni perheen kanssa.”

Sumi nyökkäsi. ”Milloin lähdemme?”

Tumma pilvi kulki Emetan kasvojen yli.

”Menen pohjoiskaupunkiin yksin”, hän sanoi. ”Sairauden henget liikkuvat veljeni talossa, enkä tahdo vaarantaa terveyttäsi.”

Sumi tarkasteli äitinsä kasvoja. Hän tiesi kyllä, miksei äiti tahtonut häntä mukaansa. Saattoi nimittäin olla, ettei kukaan ollut enää odottamassa enon talossa.

Emeta meni ovelle Sumi perässään. Hän syleili tätä vielä kerran, toivotti rauhaa ja terveyttä ja lähti kapeaa katua pohjoisen suuntaan. Hänen askeleensa olivat raskaita mutta määrätietoisia, hänen selkänsä kyyryssä ja hänen katseensa alhaalla kadun tomussa. Kadunvarressa seisovat kauppiaat huusivat hänelle. Hän ei suonut heille silmäystäkään.

Paha aavistus heräsi, kun Sumi katsoi äitinsä loittonevaa selkää, mutta hän karkotti sen mielestään. Äiti katosi kadunkulman taakse.

 


Seuraavaan lukuun