Auringonlasku

sumiSumi tuki äitiään kainalosta. Emetan askeleet hapuilivat kivetyllä kadulla eikä hän katsonut, mihin astui, tuijotti vain kaukaisuuteen. Hän ei näyttänyt huomaavan huutavia ihmisiä ympärillään, rakennusten takaa nousevia savupatsaita tai maassa makaavia haavoittuneita, jotka anoivat apua. Auringonlasku värjäsi hänen hiuksensa punaisiksi, ja hän oli Sumin silmissä kaunis.

Tuuli puhalsi märät vaatteet Sumin ihoa vasten. Hänen tuli äkkiä kovin kylmä, vaikka päivän hehku tuntui yhä kadun pinnassa. Hän haki lämpöä äidistään, nojasi tämän kylkeen ja kiersi kätensä tiukasti tämän ympärille. Emeta tuntui miltei kuumalta Sumin viileyttä vasten.

”Äiti, oletko sairas?” Sumi kysyi.

”Koko maailma on sairas”, Emeta sanoi, ”eikä parane enää koskaan.”

Hieno tuhkapöly leijui ilmassa Sumin silmien edessä. Hän tunsi savunhajun yhä voimakkaampana. Hän kohotti katseensa ja näki tulen loimuavan rakennusten takana, pohjoisen muurin luona. Muurin edusta oli tulessa Sîn-portilta Hadad-portille.

”Miten me nyt pääsemme ulos?” Sumi kysyi. ”Kuinka voimme kulkea tulen läpi?”

Emeta katsoi tytärtään silmiin. Hänen silmiensä harittava katse tarkentui, muuttui miltei teräväksi kun hän puhui.

”Ehkä tuli antaa meille tilaisuuden”, hän sanoi. ”Kenties vihollinen väistää palavia portteja eikä välitä, jos menemme niiden läpi.”

”Niin kai sitten”, Sumi kuiskasi.

”Tapahtuipa niin tai näin, lähdemme pois tästä manalan loukosta.”

Emetan ryhti suoristui ja kasvoille nousi päättäväinen ilme. Hänen askeleensa muuttuivat määrätietoisiksi, eikä hän enää tarvinnut tyttärensä tukea, vaan veti tätä kädestä kohti alati kasvavaa kuumuutta.

Tuli leiskui kaduilla ja aukioilla, korvensi tieltään talot ja kojut, pajat ja kaupat. Niin sotilaat kuin kaupungin asukkaat juoksivat sitä pakoon. Mutta Emeta ja Sumi menivät suoraan kohti, tunsivat loimun kasvoillaan ja savun sieraimissaan. Heidän oli vaikea hengittää, he yskivät ja sylkivät tuhkaa pois kurkustaan.

Sumi riisui märän mekon yltään ja heitti sen suojaksi itsensä ja äitinsä ympärille. He kävelivät mustaan savupilveen, tunsivat liekit vain askeleen päässä lihastaan, tiesivät että tuulen kääntyminen heittäisi lieskat heidän päälleen. Tuska kipunoi heidän jäsenissään, heidän hiuksensa ja kulmakarvansa kärysivät ja sandaalien nahka kuumeni sietämättömäksi.

Maailma ympärillä roihusi kuin jumalat olisivat päättäneet hävittää sen. Niniven kaupunki katosi valon ja pimeyden tanssiksi. Savun varjot yhtyivät tulen kirkkauteen, ja kaiken ylle kohosi kipu, hirvittävä kipu joka ei päättynyt.

Emeta potkaisi sandaalit jaloistaan, Sumi teki samoin. He kiersivät märän mekon tiiviimmin ympärilleen. Kuumuus kirveli Sumin paljasta ihoa mekon alla, ja hänen ihokarvansa käpristyivät.

He pääsivät läpi portista, ylittivät vallihaudan siltaa myöten ja juoksivat tulen tavoittamattomiin. Sumi pudotti vaatteen niskastaan ja heittäytyi maahan viilentääkseen oloaan. Hän huusi huutamistaan, kiljui täyttä kurkkua, kunnes Emeta tuli hänen luokseen ja laski palaneen mekon hänen päälleen.

”Pue!” äiti kehotti lujasti mutta lempeästi. ”Meillä on vielä jonkin matkaa edessämme ennen kuin olemme turvassa.”

Sumi kohotti katseensa ja näki, että vihollisleirin lähimmät teltat olivat tuskin kivenheiton päässä. Sotilasosastoja marssi pitkinä jonoina leiristä porteille, mutta tulen vuoksi ne eivät päässeet läpi. Miehet karjuivat turhautumistaan. He eivät saisi osaansa ryöstösaaliista ennen kuin taistelu olisi ohi ja suurimmat aarteet viety.

”Meidän on juostava”, Emeta sanoi.

Sumi puki mekon nopeasti päälleen. Kauniista hopeatupsuisesta mekosta oli jäljellä vain hiiltynyt rääsy, liepeet ja hihansuut olivat riekaleina ja sininen väri tummunut tuhkanharmaaksi.

Emeta lähti juoksuun ja Sumi juoksi hänen rinnallaan. He suuntasivat kohti telttojen aukkoa, missä ei näkynyt sotilaita. Kivet, okaat ja pensaiden juuret pistelivät paljaita jalkoja, mutta niistä ei saanut välittää. Seuraavista hetkistä riippuisi kaikki.

Sumi juoksi hämärtyvän illan läpi, väisti telttarykelmiä, kulki kyyryssä pensaiden suojassa milloin sotilasosastoja kulki lähellä ja yritti olla puuskuttamatta liian kovaan ääneen. Edessä, vihollisleirin takana, aukesi Tarbisun tasanko. Sumi oli näkevinään tasangolla ihmisiä pienissä ryhmissä siellä täällä. He eivät näyttäneet sotilailta, eivät kulkeneet muodostelmissa eivätkä suunnanneet kaupunkia päin vaan siitä pois.

pakolaisia

Niniven pakolaiset olivat lähteneet sankoin joukoin liikkeelle kohti pohjoista. Miten he olivat päässeet ulos kaupungista, sitä Sumi ei tiennyt. Olivatko he paenneet samojen porttien kautta, olivatko viholliset todella päästäneet heidät kulkemaan leirinsä läpi, telttojensa ohi? Vai olivatko he paenneet jo ennen taistelua ja lahjoneet tiensä vapauteen? Joka tapauksessa tuhannet olivat kerääntyneet Tarbisun tasangolle Niniven pohjoispuolelle.

Juostuaan jonkin matkaa Sumi tajusi, ettei Emeta ollut pysynyt hänen vauhdissaan. Hän katseli ympärilleen, mutta äitiä ei näkynyt missään. Hän ei uskaltanut huutaa, sillä oli yhä vaikeampi erottaa, missä sotilaat liikkuivat. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja kauhu hiipi rintaan, kunnes hän oli pakahtua.

”Ei näin voi käydä”, hän sopersi. ”Ei voi, ei voi…”

Ennen kuin Sumi ehti kääntyä takaisin etsimään äitiään, tummat hahmot ympäröivät hänet joka puolelta. Hän ei nähnyt miesten kasvoja eikä sotisopia mutta tiesi näiden olevan vihollisia. Miehet murahtelivat toisilleen ja nauroivat keskenään, ja heidän karkea kielensä paljasti, että he olivat meedialaisia.

 


Seuraavaan lukuun