Keskipäivä

sumiSumi näki Naramun heti, kun astui sisään Dannun pajaan. Naramu seisoi käsi vesisaavissa. Huomatessaan Sumin hän heilautti kätensä ylös. Vesi roiskui pitkin pajaa. Kylmät vesipisarat osuivat Sumin kasvoihin ja saivat hänet nauramaan.

”Tule kanssani äitini talolle”, Sumi pyysi, ja Naramu nyökkäsi.

He kävelivät yhdessä ulos pajasta, Niniven kaduille. Keskipäivän aurinko korvensi kaupunkia ja kadut hohkasivat punaisen, keltaisen ja ruskean sävyissä. Ihmisten kasvot olivat täynnä huolta. Mutta siellä täällä näkyi leikkivä lapsi nauravan isänsä kanssa, vaimo kosketti miehensä käsivartta ja vanhus antoi leipäpalan köyhälle. Niniveläiset olivat hyviä ihmisiä, niin Sumi ajatteli, eivätkä ansainneet pahaa osakseen.

Kaikkialla kaupungissa profeetat huusivat Assyrian tuhoa, saarnaajat syyttivät asukkaita synneistään ja rukoilijat anoivat jumalilta armoa suureen ääneen. Sumi oli väsynyt lopun ajan ennustajiin. He olivat hänen silmissään pelon lietsojia, ulkokultaisia tärkeilijöitä. He aiheuttivat turhaa kärsimystä päiviin, jotka olivat muutenkin tarpeeksi synkkiä.

Emetan talolla Sumi ja Naramu tarttuivat toisiaan kädestä, menivät sisäpihaan ja istuivat pienen lammen rantaan. He riisuivat sandaalinsa ja vilvoittivat jalkojaan lammen vedessä. Aurinko paahtoi vaatteiden läpi ja valo kimalteli veden pinnassa. Sumi ajatteli, ettei ollut pitkään aikaan tuntenut sellaista onnea.

”Muistatko, kun kuljimme yhdessä Babylonin kaduilla?” Naramu kysyi.

”Muistan hyvin”, Sumi vastasi. ”Veit minut toreille ja puistoihin, näytit palatsit ja temppelit ja ihailimme Eufrat-virtaa sillalta.”

”Se oli kaunis päivä”, Naramu sanoi. ”Sellaiset päivät olivat harvinaisia Babylonissa.”

”Onneksi olemme nyt kaukana sieltä. Onneksi pääsimme pois.”

”Jumalille kiitos, että olemme vapaita.”

”Kiitos sinulle”, Sumi sanoi ja kiersi kätensä Naramun ympärille.

Syleillessään nuorukaista Sumi sai ilkikurisen ajatuksen. Hän puristi Naramun tiukasti itseään vasten, nojasi eteenpäin ja veti tämän lampeen mukanaan. Vesi roiskui, Naramu yski, ja kyyhkysparvi lehahti palmujen oksilta ilmaan. Sumi nauroi. Hän huomasi huntunsa pudonneen muttei kurottanut nostamaan sitä. Sen sijaan hän nousi lammesta. Naramu seurasi häntä rantaan.

aurinko

Sumi heittäytyi selälleen auringon kuivettaman ruohon keskelle ja sulki silmänsä. Naramu laskeutui hänen vierelleen.

”Olemme pelanneet rakkauden peliä ja voittaneet”, Sumi sanoi hiljaa. ”Löysimme toisemme, vaikka ihmiset ja henget, elävät ja kuolleet asettuivat meitä vastaan. Olemme oikeat toisillemme.”

Sumi avasi silmänsä ja katsoi Naramua. Hän todella ajatteli, mitä sanoi. Vaikka hän ei ollut heti kyennyt näkemään kaikkea hyvää Naramussa, hän näki sen nyt. Tässä oli mies, jonka kanssa hän halusi nähdä päiviensä lopun. Tämän miehen rinnalla hän halusi vanheta rauhassa, kaukana sodasta ja sairaudesta.

”Tule, seuraa minua!” Sumi kehotti ja nousi.

He menivät sisälle taloon, ja Sumi salpasi oven. Naramu kosketti häntä märän vaatteen läpi. Hän väisti kosketusta, mutta hakeutui sitten lähemmäs nuorukaista, painoi kasvonsa tämän rintaa vasten ja nauroi hiljaa. Hän otti Naramua kädestä ja johdatti tämän makuumattonsa luo.

Sumi avasi vyönsä ja antoi hartiahuivinsa pudota.

Silloin oveen koputettiin.

”Mene avaamaan, Naramu!” Sumi kehotti ja nosti huivinsa lattialta. ”Se on varmaan äiti. Sano hänelle, että tulen pian!”

Naramu riensi ovelle. Sumi herkisti korviaan ja kuuli tutun äänen.

”Tarvitsen sinua, Naramu”, Tukultun ääni sanoi.

 


Seuraavaan lukuun