Muisto

sumiSumin varhaisin lapsuusmuisto oli sateen ropina kattoa vasten. Ajoittain pisarat ryöppysivät kiivaana rummutuksena, välillä vesi putosi hiljaisena vihmana, toisinaan sateeseen sekoittui kaukainen ukkosen jyly. Oli mukavaa kuunnella sateen voimistumista ja vaimenemista, kuvitella kuinka taivaan henget heristivät pilviä, joista sade lankesi. Sateen sointi tuntui korvien lisäksi käsissä ja jaloissa, upposi rintaan ja kasvoihin ja hykerrytti vatsassa. Siinä oli turvallinen sävy, se toi mieleen kodin, äidin ja isän.

Veden tuoksu tuli sateen mukana. Ikkuna-aukosta näkyi, kuinka lätäköt muodostuivat pihamaalle. Sumista olisi ollut hauskaa juosta ulos, mutta äiti ei päästänyt.

Äidin sylissä oli hyvä olla. Vahvat, pehmeät kädet kiertyivät tytön ympärille. Ne vangitsivat hänet paikalleen, ja vaikka hän muka pyristeli vastaan, hän ei oikeasti halunnut lähteä. Hän ei olisi koskaan halunnut lähteä pois.

ishtarÄiti lauloi hiljaisella äänellä ylistystä Ištar-jumalattarelle, laulua joka oli vanhempi kuin yksikään kansa tai kaupunki maailmassa. Hän lauloi tähtikirkkauteen puetun jumalattaren häikäisevästä valosta, tämän jalokivin koristetusta tukkalaitteesta ja sadepilvin kirjaillusta viitasta. Muinaisissa sävelissä oli samaan aikaan riemua ja pelkoa. Sumi ei sitä silloin tiennyt, mutta äidin mielessä kamppailivat nykyhetken ilo ja menneisyyden kätketyt surut, ne sekoittuivat hänen sydämessään ja saostuivat taas.

Kun isä saapui kotiin, hänen äänensä kulki hänen edellään. Hän toivotti terveyttä taloon, ja hänen möreä äänensä oli vastakohta äidin heleälle laululle. Lämpö täytti Sumin kauttaaltaan. Isän äänellä oli häneen sellainen vaikutus.

Jo ennen kuin isä astui huoneeseen, Sumi saattoi haistaa hänen raa’an lasintuoksunsa, johon yhdistyivät kaupungin katujen lannan ja torikojujen hajut. Maailma, johon Sumi ei vielä saanut astua, tuoksui isän käsissä ja parrassa, ja herätti tytössä loputonta uteliaisuutta.

Isä tuli suoraan Sumin luo, kohotti tämän äitinsä sylistä ja ojensi käsivartensa suoriksi, niin että Sumin pää melkein osui kattoon. Äiti torui isää, mutta isä vain nauroi. Hän puristi Sumin lujasti rintaansa vasten, ja tyttö tarttui hänen partaansa kaksin käsin. Isä murahti hiljaa, ja äitiäkin alkoi naurattaa.

Äiti nousi seisomaan. Hän laski kätensä isän harteille ja toisen kätensä Sumin pään päälle. Hän silitti tytön hiuksia hellin sormin. Siinä Sumi oli, isänsä sylissä, äitinsä lähellä, eikä huomannut ajan kulumista ja maailman muuttumista.

”Sinä, Sumi, olet minun silmäteräni, ainoani, jota kukaan ei enää vie”, äiti sanoi. ”Olet ilonani siihen saakka, kunnes minä olen harmaa ja hampaaton, ja leikin lastesi kanssa niin kuin leikin sinun kanssasi.”

Ulkona sateen ropina jatkui, jatkui loputtomiin, toi rauhan ja sammutti surut.

 


Seuraavaan lukuun